Mehtässä on toinen kotini. Paikka jossa vietän aikaa ja jonne palaan aina uudestaan. Kuuntelen mehtää ja istun kivellä puiden, sammalmättäiden ja pensaiden ympäröimänä. Elottaman ja elollisen. Kosketan. Tarkastelen. Olen. Maistelen ja nuuhkin. Usein koen ihtenikin kuin puuna. Oksat, kädet, osana runkoa, kehoa. Jalat kuin juuret alaspäin maassa pitävänä ja turvaa tuovana. Mehtässä on niin helppo olla. Helppo hengittää. Sinne olen huutanut ikäväni. Sinne surrut suruani. Ja siellä saanut rakastaa läpikotaisin ja ilon antanut hersyä. Sinne kertonut rehellisesti kaiken.
Joka kerta minua on kuultu.
Mehtä on myös minun kirkkoni. Oma pyhättöni, jota uljaat, vanhat puut reunustavat. Kuin seinät luoden. Taivas kattona ja maa lattiana. Koen vahvan yhteyden ja samaan aikaan pyhyyden tunteen , kun kätkeydyn mehtään. Yhtä lailla kun en malta olla koskettamatta sammalta, nuuhkia kaarnaa ja tuntea paljain jaloin mehtämaan, niin samalla koen usein herkistyväni mehtän kauneudelle ja tunteelle siitä että saan, minulla on lahja, olla osana tätä kaikkea. Pyhyyden tunne on minulle vastavuoroista ja vähintä mitä voin tehdä palveluksena mehtälle ja siellä eläville, että kiitän sitä. Sydämestäni sanoin tai muulla tavoin. Kunnioitan niillä voimavaroilla, tiedolla ja osaamisella mitä minulla tässä hetkessä on.
Minulla on siis sekä henkinen että fyysinen side mehtään ja luontoon. Samalla koen suhteen myös verenperintönä. Siitä kuinka esivanhempani olivat yhteydessä luontoon. Myös juureni mehtäsuomalaisten vesana yhdistää luontaisesti minut mehtään. Luonnon arvo tunnustettiin, elämä jakautui vuodenkiertorytmissä ja ihminen tunsi olevansa osa luontoa. Ei erillinen eikä erityinen.
Luonto. Se minussa ja minä siinä.
Comments